Mä näin yhtenä yönä pari viikkoo sitte Hyvä trio unta. Me oltiin katusoittamassa Helsinkissä ja sitte, ku oltiin lopettelemassa, niin Amanda kysy multa ja Ellulta, jotta mitä me aiottaan laittaa päälle linnanjuhliin ylihuomenna. Ellu vastas jotaki, mutta mä irvistelin siihen malliin, että arvasivat mokomat taas unohtaneensa kertoo asiasta mulle. "Ainiin, no me ei varmaan muistettu kertoo, mut meiät on pyyetty linnanjuhliin keikalle!"

Mä olin kauhuissani, en siks etten olis ollu valmis sinne soittammaan, vaan siks, että linnanjuhliin pittää olla päällä iltapuku ja mulla oli mukana vaan pari polvipitusta hametta. Ja sitä paitsi, oon aina miettiny, että jos joskus linnanjuhliin pääsen, niin pistän kyllä kansallispuvun, ku semmosen kerta ommaan.

Mulla oli siis kaks mahollisuutta, joko lähtee seuraavana aamuna junalla Kiuruveelle hakemaan kansallispukua ja heti seuraavana aamuna takas ja sitte illalla juhliin (väsyneenä matkustamisesta), taikka kierrellä Etelän kirpputoreja ja ehtiä niistä joku kolttu. Päätin heti nimittäin boikotoia uuen ja kalliin ja designpuvun hommaamista.

Päätös oli vaikee. Lopulta päätin lähtee kotio pikasesti ja istua kaks päivää junassa. Siellä olis ainaski sopiva puku valamiina. Soitin äiteelle, että tulossa ollan ja, että onko paita puhtaana. Äiti oli ihan ihmeissään ja kyseli, että miks mä nyt yhen puvun takia oon kottiin tulossa ja näin lyhyesti vielä. Ku ylleensä se aina toivoo mua mahollisimman ussein kottiin, niinkus äitit ylleensä lapsiaan.  Nyt se ei vaan yhtään ymmärtäny.

Mutta siihen se loppu. Heräsin. Se oli pukupainajainen. Esimerkki siitä, miten voi olla välittämättä suurista ja tärkeistä asioista ja välittää vaan pikkuasioista, niinkus tosta puvusta. Mutta mä kai unessa aattelin, että mua ei päästetä sinne sisälle, jos ei oo nilikat piilossa.

Mutta saisivat kyllä hommata sinne kansanmussiikiaki sinne juhliin. Sitte ne vasta suomalaisuuden juhlat oliski.